Dreeveri - tulevaisuuden koira



Dreeveri on

  • ulkoilevien,
  • luontoa rakastavien,
  • taajamiinkin joutuneiden,
  • eläinrakkaiden ihmisten koira,
  • koko perheen lemmikki,
silti täysiverinen metsästyskoira, joka vaatii isännäkseen tai emännäkseen metsästäjän.


Dreeveri on tarkoitettu palvelemaan ihmistä metsästyskoirana nykyajan metsästyskulttuuriin soveltuvana eräkumppanina. Dreeveristä ei alun alkaenkaan ole pyritty kehittämään silmiä hivelevän kaunista suosikkirotua, vaan sen rakenne ja ominaisuudet tähtäävät mahdollisimman hyvään käyttökelpoisuuteen ajavana koirana. Dreeveri onkin sopeutunut varsin hyvin pohjoismaisiin olosuhteisiin: Suomessakin dreevereitä on Hankoniemeltä pohjoisimpaan Lappiin asti.

Dreevereille ominainen hidas ja jälkitarkka ajotapa viehättää metsästäjiä Etelä-Suomen pienehköillä metsästysmailla. Dreeverin lumiominaisuudet taas pääsevät oikeuksiinsa erityisesti Pohjois-Suomen olosuhteissa. Pitkän runkonsa ja lyhyitten jalkojensa avulla dreeveri "ui" syvässä ja upottavassa hangessa kuin metsäneläin konsanaan. Kun sanottuihin rakenteellisiin ominaisuuksiin vielä yhtyy kova sisu, ääretön metsästysinto ja tarkka vainu, hyvän fyysisen kunnon omaava dreeveri yltää aivan uskomattomiin suorituksiin.

Myös kotioloissa dreeveri on miellyttävä koira pitää. Dreeveri osaa ikään kuin jakautua kahdeksi eri koiraksi: metsässä se on innokas ja hyvä eräkaveri ja kotona lempeä, lapsiin ja aikuisiin kiintynyt perheenjäsen, joka pienen kokonsa puolesta soveltuu pieniinkin asumisolosuhteisiin. Se on helppo ottaa matkoille mukaan, eikä vie autossakaan paljon tilaa.


Parhaiten dreeveri sopii perheisiin, joissa harrastetaan runsaasti ulkoilua ja liikuntaa metsissä. Nykyinen kenneltoiminta moninaisine eri harrastusmuotoineen on kehittynyt sellaiseksi, että esim. sen tarjoamat koe- ja kilpailutapahtumat käyttökoirille antavat täydellisen metsästystapahtuman ilman asetta koko perheelle. Dreeverin ajotapa on ystävällinen riistalle. Jäniksellä tai ketulla on aikaa suunnitella pakoreittinsä, jolloin ajo useimmiten jää kiertelemään suppealle alalle. Pakokauhun aiheuttama hätä ei ole luonnon kunnioittamista.







YLÖS

Metsäjänis (Lepus timidus) on pohjoisiin oloihin sopeutunut jänislaji. Sitä esiintyy Fennoskandiassa ja Siperiassa. Lisäksi eristyneitä populaatioita on Alpeilla, Irlannissa, Skotlannissa, Walesissa ja Hokkaidossa. Talveksi metsäjänikset vaihtavat ruskean turkkinsa värin valkoiseen.

Metsäjänis on noin 49–55 senttiä pitkä, painaa 2–5,5 kiloa ja sen hännän pituus on 4–9 senttiä. Talvisin metsäjäniksen turkki on valkoinen ja se korvanpäät ovat mustat. Takajalkojen varpaat metsäjänis levittää ikään kuin lumikengiksi, jolloin se pystyy kulkemaan lumella siihen uppoamatta. Kesäisin jänikset ovat ruskeita ja korvissa on valkoiset reunat ja mustat kärjet.

Metsäjänis syö talvella lehtipuiden ja pensaiden oksia ja kuorta. Kesäaikaan se syö monenlaisten ruohokasvien varsia ja lehtiä sekä varpuja. Sen vihollisia ovat kettu, kanahaukka, maakotka ja huuhkaja. Sitä myös metsästetään yleisesti. Vuosittain Suomessa metsästetään 300,000–400,000 yksilöä.

Metsäjänikset saavat 3–15 poikasta vuodessa 1–3 eri poikueessa. Tavallisesti lajilla on 2 poikuetta vuodessa. Kiima alkaa helmikuussa. Naaraan tiineys kestää noin 50 vuorokautta. Naaras jättää pennut omiin oloihinsa tuntikausiksi, ja palaa imettämään niitä ajoittain. Pennut ovat lähes hajuttomia, mikä edesauttaa niiden selviytymisessä pedoilta. Pennut pystyvät huolehtimaan itsestään runsaan 2 viikon ikäisinä. Metsäjänis voi elää jopa 13-vuotiaaksi.

Jäniksen ravinnonkäytössä on muuan vähän tunnettu erikoisuus: Se syö säännöllisesti osan ulosteestaan. Näin jänis siirtää umpisuolen ruoansulatusentsyymiä mahalaukkuun. Tuolloin papanoiden sisältö poikkeaa muulloin ulostetusta. Jotkut ovat virheellisesti tulkinneet tämän Raamatussa mainituksi märehtimiseksi. Tosin Raamatun kirjoittamisen aikana märehtimisen määritelmä on voinut olla eri kuin nykyään käytössä oleva.

Jänis ja kasvissyöjät yleensä, pyrkivät valikoimaan ruokansa paitsi ravinteikkuuden, myös myrkyllisyyden mukaan. Talviaikaan, kun ruokaa on vähän, jänis vierailee mielellään niitä varten kaadetuilla haavoilla. Jos haapaa tai muuta lehtipuuta ei ole, jänis syö myös koivua. Siitä se jättää oksankärjet ja silmut syömättä, koska ne sisältävät muita osia enemmän koivun suojakseen kehittämiä kemikaaleja. Jos jänis pakotetaan oksankärki- ja silmuravinnolle, se menehtyy pian myrkytykseen. Myyrille kelpaavat myös koivujen silmut ja oksankärjet.

Rusakko (Lepus europaeus) on alkuperältään aroalueilta oleva jänislaji. Sen levinneisyys kattaa nykyisin Afrikan aro- ja savannialueet, Euroopan ja Aasian aina Kiinaan saakka. Suomeen rusakko saapui kaakosta Venäjän kautta 1900-luvun alussa ja se on levinnyt koko maahan Oulun korkeudelle saakka.

Metsäjäniksen tavoin myös rusakko on alkanut Pohjoisessa vaihtaa turkkinsa väriä, ja talvella nähty rusakko voi olla vaalean harmaa.

Kiima-aikana rusakkourokset unohtavat arkuutensa ja kerääntyvät yhteen. Ne nyrkkeilevät keskenään ja potkivat toisiaan kilpaillessaan oikeudesta pariutua naaraan kanssa, joka on vain muutamien tuntien ajan hedelmällinen. Naaras on urosta kookkaampi ja se puolustautuu ja saattaa pahoinpidellä liian innokasta kosijaa. Tiineys kestää noin 42 vrk. Pennut näkevät heti ja ovat karvapeitteisiä. Kukin niistä hakeutuu omaan piiloon tiheään kasvillisuuteen. Emo käy imettämässä niitä kerran päivässä.

Kehittyneen ruoansulatusjärjestelmänsä avulla rusakko pystyy ottamaan talteen suurimman osan ruohon ym. kasviaineksen sisältämistä ravintoaineista. Sille kelpaavat hyvin monet kasvit, joten ravinto ei mainittavammin rajoita rusakon esiintymistä. Etenkin apilat ja heinät ovat mieluisia. Talvesta rusakko selviytyy napostelemalla silmuja ja nuorten puiden kuorta. Lisäksi ne vierailevat lintujen ruokintapaikoilla herkuttelemassa kauroilla ja auringonkukansiemenillä.